maanantai 25. huhtikuuta 2016

Muutoksen tuulet yltyivät melkoiseksi myrskyksi


Olemme taas ahkeroineet alakerrassa isimiehen kanssa. Viime aikoina on hetkittäin tullut jo vähän uupunutkin olo, kun urakkaa vain tuntuu olevan niin valtavasti, ja kuitenkaan siihen liikenevää aikaa ei kovin usein löydy. (Saattaa toki olla, että migreeni on osaltaan vaikuttanut vireystason laskuun) Mummi on taas mahdollistanut remonttimme jatkumisen hoitamalla touhuhäärää, viimeksi eilen. Ilman mummin apua siellä olisi alakerta edelleen saman näköisenä kuin tänne muuttassamme.

Piti oikein itsekin hakea pari vanhempaa kuvaa verrokiksi. 

Tässä ensin tulevasta työhuoneesta. 

Sama tuleva työhuone samasta suunnasta kuvattuna hiukan myöhemmin.



Touhuhäärättären tulevasta leikkihuoneesta

Sama leikkihuone samasta suunnasta kuvattuna.



Nykyisellään näissä kahdessa huoneessa on päästy sisustuksellisesti jo melkoisesti eteenpäin näistä kuvista. Kuitenkin lattioilla on kaikkea ylimääräistä laatikkoa ja pussia täynnä rompetta hakemassa paikkaansa. Lähinnä odottelemassa jotakin seinään ilmestyvää hyllyä johon saa sitten loppusijoituspaikkansa. :)


Melkoinen muutos tuolla on kyllä jo nyt aikaansaatu!
Ja edelleen on Muljaukset kovasti kesken, yksi huone kokonaan aloittamatta. 
(Tai no, kolme muuta sen lisäksi, mutta niitä ei ole tässä vaiheessa 
tarkoituskaan ottaa työn alle. Katsellaan sitten joskus myöhemmin.)


Lattiat me laitoimme uuteen uskoon, tässä muutama kuva siitä vaiheesta.

 

 



Kuivumisien jälkeen maalikerroksia.

 




Siinä vaiheessa kun saimme matot lattioille, alkoi tila tuntua jo paljon kotoisammalta, ja kieltämättä koko projekti siltä, että siitä todella tulee valmistakin jossakin vaiheessa. Huonekaluja paikoilleen ja tavaroiden läpikäymistä ja paikoilleen laittelua. Sitä sarkaa riittääkin kynnettäväksi, mutta mikäs siinä, se on mielestäni ihan mukavaa puuhaa, olettaen että kaikelle on oma paikkansa. Tässä vaiheessa kylläkin joitakin säilytykseen jätettyjä tavaralaatikoita on ollut turhauttavaa käydä läpi, kun niille tavaroille ei ole vielä mitään paikkaa. Onneksi nyt parhaillaan on työn alla vanhasta perunakellarista vaate-/varastohuone, niin saamme tilan johon voin pakata kaappeihin ja hyllyihin ainakin osan noista tavaroista.

Huonekaluja meillä riittää sen verran, että saamme kalustettua niillä alakerrankin, eikä niitä ole hankintalistalla, lukuunottamatta leikkikeittiötä touhuhäärättärelle. Ja ehkä jotakin lapsen pöytää ja tuoleja. Lisäksi saattaisin haluta sohvan tai ainakin jonkun vierassängyn tai minkälie patjasysteemin yhteen tiettyyn kohtaan... Mutta katsotaan nyt kun kaikki löytää oman paikkansa, mahtaako tuntua silloin enää siltä, että sohva olisi hyvä idea. :)



Ikkunat on myös odottelemassa maalipintoja ja osittain karmien uusimista.
Ja vuorilautoja. Ja ehkäpä mahdollisesti verhojakin.
Kuitenkaan en malttanut olla hiukan laittelematta sisustusjuttuja ikkunoille.







Aika rajua tää remppaaminen on hetkittäin ollu, mutta kyllä mein alakerrasta tulee niin hieno, 
että se on varmasti sen vaivan arvoinen! Sitten voi hymyssä suin katsoa näitä kuvia remontin tuiskeesta, (kuten esim. tuo allaoleva tiililäjä joka revittiin tulevan vaatehuoneen seinistä) ja muistella sitä kaikkea siivoamista ja maalaamista ja lattioiden valamisia ja mitälie eri työvaiheita. Sitten voikin katsella vain tyytyväisenä ympärilleen valmista oleskelutilaa ja huokaista onnesta. 
Sitä(kin) hetkeä odotellessa.


tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kolinaa kellarista.


Olemme viimeiset pari-kolme viikkoa isimiehen kanssa ahkeroineet kovasti alakerrassa. On tyhjennetty pariin huoneeseen tilaa (ja sullottu pari muuta huonetta lattiasta kattoon aivan täyteen huonekaluja ja tavaraa) On harjattu, imuroitu ja pesty. Ja maalattu, paljon. Kädet on nyt tosi huonona,  ja säryt melko kovia, mutta voi miten ihana alakerta meille tulee. 

Halusimme säilyttää alakerran hieman "rosoisen karheana", emmekä tahtoneet päällystää mitään pintoja niin, että alkuperäinen jäisi täysin piiloon, huonokuntoista lattiaa ja paria "tapettisoiroa" lukuunottamatta. Remontti on tuntunut valtavan mielekkäältä tehdä, koska jo pienen puurtamisen jälkeen huomaa ison eron entiseen.

Kaikki on edelleen kesken, mutta edistyy kuitenkin. Ja nyt on taas parin päivän "pakkopaussi" kun odotellaan lattiatasoitteen kuivumista. Seuraava pakkopaussi saadaan kun lattia päästään maalaamaan. Sitten vuorossa onkin jo tavaroiden kantamista ja sijoittamista paikoilleen ja ehkä jopa vähän jonkinsortin sisustamista.


Muutamia räpsäisyitä tähänastisista remonttivaiheista...


Tässä vaiheessa maali vasta katossa.


Patteriputkien ja kiinnikkeiden suojaaminen oli melkoisen haastavaa hommaa. 


Ja se katon maalaaminen sieltä putkien päältä ja välistä se vasta sitten olikin
melkoisen haastavaa hommaa.


Voi hurja miten erilaiselta tuo tila kokonaisuudessaan näyttikään ennen kuin mitään pintoja oli maalattu! Jo pelkkä katon maalaaminen valkoiseksi toi paljon lisää valoa koko tilaan!




Sekoittelin myös hiukan ruskeaa maalia, koska halusin jotakin pientä särmää, erilaista, omanlaista, ei kokonaan pelkkää valkoista. Joku JUT-TU! 

Noh, sillä ruskealla sitten pruitsuttelin yhden nurkan... (joka tässä kuvassa näkyy kovin huonosti...)


...mutta tässä seuraavaa työvaihetta jatkaessani erottuu jo huomattavasti paremmin.


Eli siis halusin siihen kulmaan tuon ruskean sinne "alle", ja kaikki muut seinät valkoisella,
ja tuon maalin valumaan tuohon ruskean päälle.


Siellä isimies jatkaa valkoisella värillä seinän ruiskuttamista...


Tässä näkee paremmin tuon kulman kun valkoinen on jo valmiina,
on selkeämpi kontrasti kun alkuperäinen harmaa seinä ei enää häiritse silmää. 


Kurjaa kyllä, jouduin maalaamaan tuon koko ruskean ja valkoiset valujäljet uudestaan käsin, koska ruiskuttaessa seiniä maalipöly tarttui kiinni ruskeaan seinään, ja hiukan "suttasi" kuviota. Oli tosi hankala maalattava, seinä on niin röpelöinen, mutta nyt valmiiseen lopputulokseen olemme isimiehen kanssa erittäin tyytyväisiä. Eihän siinä muiden mielipiteillä mitään väliä olekaan, itsellemme me tätä rakentelemme ja tuunailemme. :)











Seinissä ja katossa on mutamia hauskoja yksityiskohtia jotka halusimme jättää näkyviin maalipinnan alta. Olisihan siinä myös piisannut loputtomiin asti kitattavaa/peitettävää/levytettävää, mutta siihen emme halunneet lähteä, tila kun kuitenkin on mikä on, ja meille liian suuri vain varastotilaksi. Nyt sinne saadaan hienot oleskelutilat ja kaikki nuo neliöt hyötykäyttöön.










Siinä riittää sarkaa kynnettäväksi, mutta on ollut ihanaa kun lähes kaikki tuo remontointiaika on ollut yhteistä aikaa minulle ja isimiehelle. Kumpikin on siellä paljon urakoinut myös yksinään toisen ollessa neiti touhuhäärättären kanssa, mutta paljon on touhuhäärätär ollut mummin hoivissa ja me olemme saaneet kahdestaan rempata. Yllättävän hyvin ja nopeasti kaikki on sujunutkin, nyt vielä se lattian maalaaminen ja kuivumiseen menevä aika, ja sen jälkeen sinne saa jo kantaa huonekaluja paikoilleen! Laittelen uutta postausta kun projekti etenee. :)

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Se säälittävän nopeasti katoava hetki kun kaikki on siististi järjestyksessä.



Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, meidän lomasuunnitelmat pienen reissun ja remontoinnin suhteen menivät kaikki uusiksi kun sairastimme koko perhe isimiehen lomaviikon ajan.
Nyt pääsiäispyhien ansiosta saimme taas pidennetyn viikonlopun, ja mummin lapsenhoitoavun vuoksi myös hiukan omaa aikaa. Eli aikaa jatkaa remonttia. Luuliko joku, että aikaa lepäillä..? HAH! Kunpa vain vielä joskus...

Olemme siirtyneet remontoimaan alakertaa (vaikka siis yläkertakaan ei ole vielä lähellekään valmis.)
Melkoista siivousta, järjestelyä, tilan tyhjentämistä, ja pesemistä, ja kaiken sen hässäkän jälkeen lopulta itse remontin ensimmäinen vaihe; maalaaminen.

On ollut ihana (vaikkakin melko raskas ja kiireinen) rupeama joka hetki kun alakerrassa on töitä tehty, siellä kun huomaa niin selkeästi niin suuren eron ja muutoksen. Laittelen myöhemmin uutta postausta ja hieman kuvia remontin tuiskeesta.

Pikkuneiti oli tosiaan mummilassa hoidossa, ja me ahkeroimme kotona. 
Tässä muutama kuva illalta kun mummi toi neidin takaisin kotiin, isimies jatkoi alakerran maalausta ja touhuhäärätär kerkesi melkein tunnin ajan leikkiä ennen kuin aloitimme iltapuuhat. Räpsäsin kuvat silloin viikko sitten ajatuksena postata tästä, mutta koko viikko on ollut taas niin kiireinen, että vähäistä vapaa-aikaani en ole halunnut viettää koneen edessä jurottamassa. Nytkin olisin kyllä mieluusti nukkumassa (viime yön unisaldoni on 3,5 tuntia) tai hoidattamassa käsiäni, (sekä tennis- että golfkyynerpäät kummassakin kädessä) mutta koitan nyt raapia tämän kasaan kun siirryttiin jo huhtikuun puolelle. Ja ei, tässä ei ole mitään aprillipilaa, en harrasta niitä(kään).



Siinä on olohuone. 
Rahille on ilmestynyt patalappu ja vessan hyllyköstä äidin vartalovoidetuubi. 
Tv-tason alakaapeista on valikoitu DVD-levyjä lattialle. 
Sohvan tyynyt ja peitto on pöyhitty pehmeiksi. 
Kompastusansa-ralliauto on asetettu sohvankulmalle, 
ja vauvan vaunut jätetty sakkopaikalle 
ja täten liitetty luonnolliseksi jatkumoksi keinun alle.



Toinen sukka on riisuttu jarruttamasta menoa,
ja vauva jätetty tarkastelemaan lattia-laminaattia. 
Eteisen kenkätelineen kengät ovat hieman lähteneet jaloittelemaan, 
ja laatikoston alalaatikko kimpoutunut irralleen, 
laatikon sisällön tanssiessa villisti ympäri huoneistoa. 
MegaBloks-palikka etsii laumaansa.



Keittiön kauhuja. Patalappujen kokoontumisajot.
Edistyneempien vuosikurssilaisten jalkineiden jaloittelut.



Harja ja putukihveli rientäneet kaapista ottamaan tilanteen hallintaansa.
Leivonta-alusta venyttelemässä ja oikomassa jäseniään
pitkällisen säilytyssijoituksen jälkeen.



Touhuhäärättären oma huone. Hohhoijaa.
Pisteet siitä, että jokainen kirja taitaa olla hyllyssä paikallaan.
(Ei se ihan kaikkee kerkee... EIPÄ JUURI!)



Touhuhäärätär itse.



Kerrottakoon vielä, että meillä oli ennen touhuhäärättären kotiinpaluuta ihan siistiä,
lukuunottamatta keittiön pöytätasoja. Aamulla häthätää imuroin ja moppailin lattiat.
"Kuin muisto vain..."

Osan ajasta touhuhäärä killui kintussani kiinni, ja koska taas oli velvollisuus jonkinasteista ruokaa yrittää vääntää, niin nakkikeiton perunoiden kuorimiset, pilkkomiset, ja nakkien viipaloinnit suoritettiin näin "yhteispelillä".




Taiston tiimellyksessä ja ahdistuksessa syntyi kuitenkin jotain "kaunista".



Touhuhäärättären oma huone siivottiin ja järjestettiin yhdessä. (Ei ihan täysin tasapuolisesti)




Loput uroteot ja -työt suoritin itsenäisesti yksikseni kun touhuhäärätär lopulta antoi periksi Nukku-Matille ja isimies pesi maaliteloja ja -pensseleitä.









Hetken ehdimme ja jaksoimme isimiehen kanssa istua tvn edessä, 
mutta väsymys painoi niin kovin, että päätimme itsekin lähteä kohti höyhensaaria.



Huomenna olisi taas tarkoitus jatkaa alakerran remontin parissa.
Kauhistuttaa jo valmiiksi.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Aurinkoinen kevätpäivä puistossa


Tällä viikolla isimiehellä on talviloma. 
Tällä viikolla oli aikomus tehdä erinäisiä juttuja remontin suhteen.
Tällä viikolla olemme koko perhe olleet sairaina.
Tällä viikolla emme ole tehneet yhtään mitään muuta kuin parannelleet itseämme.

Nyt vointi on jo paljon parempi meillä kaikilla, vaikka vähäsen räkänokkia ollaankin vielä. Oma puolitoista viikkoa jatkunut katkeamaton migreeni helpotti illalla, ja olen jopa saanut viime yönä nukuttua. Ilma on ihana, ja lähdimme kaikki yhdessä ulkoilemaan läheiseen puistoon.
Vauhtia riitti. Pikkuneiti kimpoilee joka suuntaan, kaiken aikaa. Rakas ihana.

      

     




Katsotaan niitä remontteja taas kun voimia riittää ja saadaan mummi lapsenlikaksi.
Nyt tuohutaan kaikkea kivaa ja hoidetaan vauvanukkea 
ja nautitaan kun saadaan olla koko perhe yhdessä.


lauantai 13. helmikuuta 2016

Vauvavuosi jäi taa


Niin älyttömältä kuin se tuntuukin, meidän pienestä vauvasta on kasvanut jo iso tyttö. 
Olimme 1-vuotis neuvolassa, ja rokotuksien tuomasta harmistuksesta huolimatta minulle jäi käynnistä erittäin hyvä mieli. Saimme tytön kanssa kehuja kumpikin. Sitä kun aina välillä kipuilee itsensä ja oman äitiytensä kanssa ja miettii omaa riittämättömyyttään, on ihan valtavan ihanaa ja lohdullista saada kuulla jotakin niin kaunista omasta toiminnastaan.

Vastaanotolla tyttö vierasti kovasti ja oli hetkittäin vähän itkuinen. Hän istui sylissäni puristaen tiukasti käsissään omaa nukke-vauvaansa, rakkainta leluaan joka kulkee mukana kaikkialle, ja joka nukkuu vieressä kaikki yöt. Välillä pikkuneiti katseli kasvojani, ja kääntyi halaamaan ja pussaamaan minua. Itselleni nousi kyyneleet silmiin liikutuksesta neuvolatädin sanoista; "Sulla on tosi lämmin ja hellä suhde tytön kanssa. On hirmu harvinaista, että noin pienellä on jo noin voimakas hoivavietti." 
Tuohan oli mulle kuin kruunu päähän! Kaiken tän kivun, väsymyksen, kiireen ja ärtymyksen keskellä on välillä niin sumun sisällä, ja sitten joku sanoo jotai pientä joka sopii juuri siihen tyhjään koloon sydämessä. Siihen joka jäi syyllisyydestä kun migreenissä nälkäisenä ja väsyneenä hermostuin lapsen itkuun ja kitinään kun koitin kovasti särkevien käsieni kanssa tehdä ruokaa ja hän roikkui kiinni jalassani haluten syliini, siihen kuumien kattiloiden sekamelskaan. 

Tytön liikkumista ja ketteryyttä kehuttiin, samoin sitä miten hän ymmärtää paljon asioita ja on hienosti vuorovaikutuksessa koko ajan. Kooltaan hän on sopusuhtainen ja kasvu on oikein hyvää. Päivärytmiämme ja rutiinejamme, sekä tapojamme toimia pidettiin järkevinä, hyvinä ja selkeinä.

Vaikka olen välillä ollut (ja toisinaan olen edelleen) todella väsynyt ja huonossa kunnossa särkyjeni ja kipujeni, sekä kohtausten vuoksi, on juuri tämä aika, nämä päivät ja hetket kuitenkin ylivoimaisesti tärkeimpiä ja rakkaimpia minulle. Koen olevani vahvasti ensisijaisesti äiti, täyttäähän tuo pieni tyttö koko maailmani, joka ikisen päivän ja kaikki hetket siinä, suurimman osan ajasta kun olemme kuitenkin kaksin. Silti olen lisäksi paljon muutakin, ja ainakin yritän kovasti olla edes lähes saman verran myöskin vaimo. Vaikka yhteistä kahdenkeskeistä aikaa meillä isimiehen kanssa ei juuri ole, on tämä yhteinen arki kolmistaan juuri sitä mitä eniten haluan. 
Äitinä ja vaimona olemisen lisäksi olen ystävä. Joillekin enemmän kuin toisille, mutta tärkeimmille ja läheisimmille aina. Vaikka välillä ne jokaisen omat kiireet ja ihan vaan elämän arki pitkine välimatkoineen vaikuttaa niin paljon, ettemme ehdi nähdä usein, tai edes soitella tai lähettää viestejä... ("En pystyny vastaamaan ku olin just syöttämässä, ja en saanu sua kiinni nyt kun soitin takaisin, ollaankohan teillä just lähdössä ulkoileen vaiko jo päiväunilla..? Soitellaan vaikka tossa... No joskus. :) Ootte rakkaita.") ...Kuitenkin siellä linjan toisessa päässä tiedetään ne samat väsymykset ja koetaan niitä samoja huolia lapsen puolesta. Osa näistä lähemmistä ystävistäni ei ole itse vanhempia, ja mielestäni se on hyvä niin. Haluan välillä kuulla ja jutella muustakin kuin vain vauvavauvavauva-asioista, niistä kun puhutaan luonnollisesti jo vertaistuen vuoksi niiden toisten äityleiden kanssa. 
En ole halunnut upota vauva-kuplaan, vaikka se mielestäni onkin melkoisen luonnollista tuoreelle äidille jolla ei ole arjessa muuta kuin vauva ja kodin seinät siinä ympärillä, kun se puolisokin on jo isyyslomansa pitänyt ja äiti on vaan kotosalla kaksin vauvan kanssa. Toki silti viikoittain meillä on vauva-kahvilan merkeissä ohjelmaa ja ystävät kutsuvat meitä käymään kylään ja me kutsumme ystäviä meille. Ja mikäli lapsettomia ystäviäni on uskominen, en sinne vauvakuplaan joutunutkaan, vaan kanssani on raskausaikana ja vauvan synnyttyä pystynyt keskustelemaan samalla tavalla kaikista asioista kuin aina aiemminkin. 
Kerroimme raskaudesta vain hyvin harvoille, niille jotka koin itselleni tärkeämmiksi ja läheisemmiksi kuin jotkut toiset. Pelko siitä, että jotakin vakavaa tapahtuu eikä vauvaa tulekaan, oli niin voimakas, että halusimme isimiehen kanssa mahdollisimman harvan tietävän. Kerroimme niille joiden kanssa kuvittelin pystyväni keskustelemaan myös siitä mikäli jotakin kamalaa olisikin tapahtunut, raskaus kun oli riskiraskaus rajujen kohtausteni vuoksi. 

Harmitti, ja olin todella pettynyt kun sain tietää, että kaikki eivät kunnioittaneet pyyntöäni olla kertomatta raskaudestani muille, mutta minkäs sille voi. Jotkut vain ovat niin kamalan ajattelemattomia, eivätkä varmaan edes pysty kuvittelemaan itseään tilanteeseen jossa he kohtaavat ihmisiä jotka onnittelevat vauvasta ja kyselevät miten pitkällä raskaus on ja koska on laskettu aika, ja tilanne olisikin se, että jotakin todella ikävää olisi sattunut, eikä sitä vauvaa olisikaan tulossa, tai että vauvalle olisikin aiheutunut jotakin vakavia vaurioita, ja raskaana olevan mukaan tuon kyselijän ei edes pitäisi olla tietoinen koko vauvasta, kun hän ei ole itse asiasta kertonut. Vaikka olen joutunut elämässäni kokemaan kaikenlaista, on ehdottomasti surullisimpia, pelottavimpia ja järkyttävimpiä olleet ne minuutit kun on istunut sairaalan käytävällä odottamassa pääsyä ultrattavaksi tarkistamaan että vauva on edelleen hengissä. Onneksi tyttö on  nyt elävänä ja terveenä sylissämme. 
Toki ihmisten kyselyt ja onnittelut on ihan eri asia, jos vatsa on jo niin suuri, että sen selvästi huomaa. Itse en kuitenkaan ison vatsani kanssa juuri kotoa ja sairaalasta liikkunutkaan, eikä raskauttani huomannut kuin yksi vanha koulukaveri, joka oli yhtaikaa sairaalan käytävällä odottamassa pääsyä lääkärin vastaanotolle. Kun sitten myöhemmin vauvan kanssa jo päästyämme kotiin kirjoitin facebookiin pienen päivityksen asiasta, olikin monissa onnittelukommenteissa myös kirjoitettu miten tämä vauva tuli täytenä yllätyksenä ja ketään ei tiennyt siitä mitään. En ole koskaan käyttänyt facebookia juuri muuhun kuin yhteydenpitoon niiden ystävien kanssa jotka asuvat kaukana, joko toisella puolella Suomea, tai eri maassa, ja sen vuoksi en luonnollisesti halunnut sielläkään etukäteen huudella raskaudesta ja odotuksesta mitään. Jotkut käyttävät facebookia vähän kuin julkista päiväkirjaa, ja suotakoon se heille, mutta itse en ole koskaan kokenut mitään tarvetta kertoa omista asioistani niin paljoa niin monille ystäville ja tutuille jossakin "virtuaalimaailmassa". Ne ketä oikeasti elävät "lähellä ja läsnä" tietävät kyllä. Ja tätä blogia kirjoitan ja kuvitan niin, että mahdollisille ventovierailla olisin tuntematon vaikka kävelisivät vierestä ohi. Ystävät jotka tätä lukevat ja joiden kanssa harvemmin nähdään, saavat täältä seurata perheemme kuulumisia.

Kaikista uupumuksista ja kivuista huolimatta ei vain ole mitään mihin voisi edes verrata sitä kun oma rakas lapsi kietoo kätensä tiukasti kaulani ympäri ja muiskauttaa suukon poskelle, tai tulee kovalla vauhdilla minua vastaan kädet kohti kattoa ojennettuina ja riemusta hihkuen kun tulen alakerrasta takaisin yläkertaan hänen ja isin luo, tai kun hän tulee kirja käsissään luokseni ja tunkee pienen peppunsa syliini odottaen yhteistä lukuhetkeä, tai kun hän tulee isin kanssa ulkoilemasta takaisin sisälle, ja huutelee eteisestä "ÄITI!". Rakastan tuota pientä tyttöä niin valtavan paljon, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan mitä tunnen sydämessäni.

Joskus ajatus omasta ajasta kuulostaa niin valtavan ihanalta, ja kyllä, myös jokseenkin kovin kaukaiselta. Kun voisi vain istua alas ja lukea lehden, jouda kupin kuumaa kaakaota, katsoa jotakin ohjelmaa tai elokuvaa telkkarista, käydä lenkkeilemässä tai kiertelemässä kaupoissa, istua hetken tietokoneella juttelemassa facebookissa ystävän kanssa joka asuu eri puolella maapalloa, kirjoittaa tätä blogia ja lueskella toisia blogeja, neuloa sukkaa tai lapasta, ja joskus jopa ihan vaa olla ja rentoutua tekemättä yhtään mitään, mutta kun ei. Enhän pääse edes vessaan ilman että tuo iloisesti naurava tyttö olisi renkumassa ovensuussa. Päiväuniaika menee siihen kun siivoan, pesen pyykkejä, teen ruokaa ja lämmitän taloa. Sitä omaa aikaa ei ole ennen kuin illalla kun tyttö on nukahtanut sänkyynsä, ja useimmiten olen silloin jo itsekin niin väsynyt, että melko nopsasti iltapalasuttujen siivoamisten jälkeen hiipparoin suihkuun ja itsekin nukkumaan. 
Joskus viikonloppuisin jäämme isimiehen kanssa illalla istumaan sohvalle ja katselemaan telkkaria, tai vain hetkeksi joumaan kuumaa kaakaota, syömään karjalanpiirakoita ja juttelemaan. Usein ennen elokuvan lopputekstejä jompi kumpi on jo nukahtanut. 

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Nautin kun saan joka päivä koko ajan seurata vierestä miten tyttö kasvaa ja kehittyy ja oppii uutta. Minulle on annettu niin paljon enemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa. Olen hirmu kiitollinen että saan olla juuri meidän tytön äiti. Haluan olla tässä, aina.