"Minä itte hiimaan papeia ja heikkaan totta. Mää teken nii hianon koijjan. "

Jep.

Meillä asuu melkoisen innokas askartelija.

Pienempänä hän sai riipoa paperille vahaliiduilla ja vesiväreillä,

ja väritellä omia värityskuvakirjojaan. 

Sittemmin innostus on vain kasvanut, ja taidotkin hiukan kehittyneet,

ja olemme yhdessä muutamia kertoja askarrelleet hiukan jotakin.

Vähän mitä nyt äiti milloinkin keksii ja jaksaa ideoida.

Viimeaikojen vartolomaalauskuvia suihkuhuoneesta 

en viitsi julkaista edes rajattuina tai sensuroituina,

mutta on ihanaa nähdä lapsen riemu ja tohkeus kun hän saa maalailla 

omaa ihoaan tai äidin käsiä, jalkoja tai kasvoja.

Ja tuo kehomaalaus on niin valtavan helppo ja kiva toteuttaa 

aina silloin tällöin kylpypäivinä.

Nämä maalailut on tehty kasvovärejä käyttäen. 

Siellä on välillä sitten voitu taiteilla käden- ja jalankuvia. :)

Kaikki aika vanhoja, viime vuoden puolelta.

Näissä sitten onkin käytetty ihan perus-vesivärejä.

Siis se sellainen kolme pääväri-napin systeemi. 

Niistä sitten sekoittamalla tehty vastavärejä.

Mielestäni monet lapsille myytävät vesivärit ovat niin huonolaatuisia,

että paperille jää kovin hailakat jäljet 

vaikka väriä koittaisi siveltimeen saada kuinka.

Näistäkin todella kauan jo aikaa.

Tämä tehtii syksyllä, enkä ole aivan varma julkaisinko jo aiemmin,

mutta nyt on luvassa yksi ilmainen uusinta. :)

Tästäkin on jo tovi aikaa.

Late Lammas-innostuksen myötä askarreltiin lampaita laitumelle.

Ajattelin että tämä pitäisi tehdä kahdessa erässä,

ensin peitevärillä lampaiden hahmot laitumelle,

ja sitten toisella kertaa nuo päät, silmät, korvat ja jalat liimattavaksi.

Touhuhäärätär olikin niin innoissaan, 

että tehtiin koko askartelu valmiiksi samalla kerralla!

Mikäs siinä, kun peiteväri kerkesi kuivua, 

niin eikun liimaa ja raajoja kehiin vain. :D

(Tässä kohtaa pitää kyllä käydä vähän avautumaan...

Itselläni on sellainen toimintatapa,

että kun lapsen kanssa askartelen niin pyrin siihen,

että lapsi (tietenkin ikä- ja taitotaso huomioiden) 

on se joka tekee, ei vanhempi/avustaja/ohjaaja/opettaja...

Toki tietyt asiat tietyssä iässä on liian vaikeita,

mutta aina voi hiukan soveltaa, ja tarvittaessa auttaa.

Hyvin harva lapsi ei nauti siitä kun saa itse tehdä ja toteuttaa itseään,

kokemus omien taitojen riittävyydestä, "Minä itte"-,

ja "Mä osaan!"-riemut on lapselle tärkeitä.

Ja se lapsen innostus valmista työtään esitellessään on liikuttavaa.

Pyrin kannustamaan siihen "Kyllä sä pystyt"-tyyppiseen juttuun,

en rusentamaan sitä innostusta.

Järkyttävänä esimerkkinä EI NOIN-mallista toimi

vuosikausia sitten eräs ohjaaja, joka irroitti lapsen askartelemasta

lumiukosta luudan toisesta kädestä, ja käski kiinnittämään toiseen käteen.

Niin kuin se mallissa oli.)

Tässä maalasimme ulkoillessa kerättyihin lehtiin peiteväreillä,

ja painoimme sitten niitä tuohon kartongille.

Nämä kissa-askartelut tehtiin muutama kuukausi sitten

ihan äkkiseltään jokin ilta, 

kun koitin laittaa ruokaa ja lapsi killui kintuissa kiinni.

Piirtelin pallot ja kolmiot, leikkasin ne,

ja annoin lapsen liimailla.

Hän oli niin innoissaan liimaamisesta 

ettei kerennyt yhtään asetella kissoja.

Into oli kova ja tein vielä yhden,

ja sitä hän sitten jo asettelikin.

"Äiti tekee kisshalle viikket!"

Annoin pienikärkisen mustan tussin, 

ja neiti piirteli kissalle viiksikarvat. :)

Tämä taideteos on todella vanha.

En edes muista koska tämä on tehty.

(Enkä viitsi hiipparoida katsomaan,

siinä takana on kyllä nimi ja päiväys, 

mutta teos on lapsen omassa huoneessa hyllyllä, 

ja lapsi on huoneessaan päiväunilla.

Tämä on siis taulupohjaan maalattu peiteväreillä.

Tämä pupu tehtiin jokin aika sitten.

Kylpypäivänä taas oli niitä kehomaalauksia kylppärissä,

ja silloin teimme nuo lapsen jalkapohjien kuvat kartongille.

Seuraavana päivänä pääsimme repimään pumpulia ja 

liimaamaan sitä kertakäyttölautasille.

Ajattelin että tuo liimaushomma on niin suuritöistä

alustojen ollessa noin isot,

että tehdään osa ja jatketaan josku toiste kun taas innostaa.

No eikä mitä, eihän pirpanalta se into hiipunut,

niin saimme taas koko työn kerrasta valmiiksi.

Silkkinauhaa viiksiksi ja napit nenäksi ja silmiksi,

valmis! :)

(Onneksi meillä on tuo kiviuuni,

niin paksu ja painava kun tämä onkin,

sen sai näppärästi ja nopeasti kuivaksi lämpöisen uunin päällä.)

Sitten näitä vessapaperihylsyjä! :)

Ensin tehtiin nämä pöllöt.

Kaikki samalla kertaa koska innostus oli valtaisa.

Kovin nuhjuisiksi nuo ovat jo menneet,

niillä on pajon leikitty.

("Minä ota minu viäheen unikaverrhikssi komme pöhhöä!")

Norsut olivat myös kova innostus jossakin vaiheessa.

Ja vielä viimeisimpänä (ennen uusia seuraavia),

tänä aamuna tehty koira.

Touhuhäärätär on innostunut Ryhmä Hau-koirista,

ja aamulla jo ennen aamupalaa kaiveli askartelutarvike-laatikkoaan.

Ajattelin että mikäs siinä,

tehdään aamupalan jälkeen koira.

Ja vaikkei tämä nyt Paw Patrol-esikuvaansa kovasti muistutakaan,

niin melkoisen suloinen siitä mielestäni tuli!

Pikkuhiljaa, hissunkissun...

Alakerran remontti on taas hiukan edennyt. Välillä on niin puuduttavaa kun remontissa on sellaisia vaiheita, että tekee valtavan työn joka vie aikaa, mutta selkeitä muutoksia ei kuitenkaan huomaa. Viime aikoina on piikattu. Seinää ja lattiaa. Sitten lattiaa on taas valettu, ja sen jälkeen taas piikattu. Hohhoijjaa. Odottelen ja unelmoin siitä hetkestä kun saamme kantaa sohvan ja mut mööpelit paikoilleen, ja saan hiukan huushollata ja sisustaa.

Siihen nyt vielä on paaaaaaaaaljon matkaa, mutta isimiehen lomaviikon (tai työleirin) jälkeen on pakko todeta, että lopultakin on saatu jotakin oikeasti havaittavaa muutosta aikaan. 

Suuret kiitokset mummille Touhuhäärättären hoidosta ja yökylään ottamisista, muuten ei olisi edistystä remontissa tapahtunutkaan.

Siinä se on. Isimiehen seinään piikkaama reikä kaminan hormille. 

Sama reikä pikkusen kauempaa, näkyy kokonaan tuo päätyseinä.

Ja taas vähän lähempää kuvaa, kun hormit on asennettu paikoilleen.

Nyt kun kerran tekemään alettiin, niin vasemmalle rakennettiin 

kokonaan uusi hormi vastakkaisen pannuhuoneen kattilalle.

Ja taas pikkusen kauempaa kuva, nyt hormit muurattuna piiloon.

Lattiassa ammottaa uusi piikattu reikä jo paikatun viereen; 

kiitos 60-luvun bitumivillityksen ja huokoisten valujen. *awink awink* ;)

Tässä sitten näkyykin tuo tummempi alue lattiasta, se on kaikki uudelleen valettua.
Ja sitä ennen piikattua...

Meikävaimo on ahkeroinut seinän raidoituksessa. Voi huhhuh. Mikäs se sileää tasaista seinää maalatessa, mutta tuollainen rapattu on pikkusen eri juttu... Erityisesti jos haluaa siihen kuvioita...

 Seinistä on purettu kiskoilla kulkenut liukuovi, ja näitä levyjä riittää...

...ja näitä lautojakin riittää...

Tarveaineet valmiiksi...

 Viimeisimpänä virityksenä pääsimme levyttämään seinää.

Kun aamulla säntäsimme kauppaan hakemaan sopivan kokoisia ruuveja, niin en olisi kyllä millään uskonut, että vielä saman päivän iltana tilanne on se, että olemme rakentaneet seinään koolaukset, asentaneet niihin levyt, ja vieläpä maalanneet ne levyt!

 

Paljon on vielä tekemistä ennen sitä mööpelöintiä... 

Eikä niistä tekemisistä vähäisimpänä siivoaminen.

Tässä tuon violetin ikkunalaudan ylätaso näyttää harmahtavalta.

Se on sitä piikkauksen antamaa pölykerrosta...
Ja sitä on KAIKKIALLA!

Vaikka kaikki on ihan huiskinhaiskin vinksinvonksin ja järkyttävän näköistä ja sekaista vielä tässä vaiheessa, ja tulee ottamaan vielä aikaa ja voimia ennen kuin todella ollaan siinä sisustusvaiheessa, niin olen kyllä erittäin tyytyväinen ja hyvillään, että isimiehen kanssa päätimme tähänkin projektiin lähteä. Ja eipä tässä muuta voi ollakaan, kun kuitenkin olemme kaiken tehneet itse, suunnittelusta toteutukseen. On ollut niin mukava yhdessä näitä kaikkia pähkiä, kun kumpikin kuuntelee toisen ideoita ja maku käy yhteen, kumpaakin miellyttää samankaltaiset jutut.

Kun remontin keskeltä uupumuksessa viestittelimme erään ystäväni kanssa, niin hän sanoi niin ihanasti että; "Kaikki tulee näyttämään niin hienolta! Kun tietää että te sen teette, niin oon varma että tulee olemaantosi  nättiä." Kiitokset kauniista sanoistasi Hanna.

Tänään illalla vielä lattiaan suolahappopesu, ja huomenissa sitten tartuntapohja ja sen jälkeen tasoite.

Urakka jatkuu.

Aika menee äkkiä! Kuulumisia 2-vuotisneuvolasta.

Käsittämätöntä että rakas Touhuhäärättäremme on jo niin iso tyttö! Tänään kävimme 2-v neuvolassa.
Käynnistä jäi taas niin valtavan hyvä mieli, että sen voimin jaksaa pidempäänkin myhäillä.

Ensin eteisaulassa Touhuhäärältä valui muutama kyynel kun hän olisi halunnut lähteä äidin kanssa takaisin ulos leikkimään, mutta se harmi helpotti nopeasti. Neuvolatätimme on valtavan ihana, aivan täysin oikealla alalla oleva nuori nainen. Hän kohtaa jokaisen lapsen lempeydellä ja rauhallisesti, ja saa tuntemaan neuvolakäynnit ystävän luona pistäytymisiltä.

Kävellessämme Touhuhäärän kanssa käytävää pitkin käsi kädessä vastaanottohuoneeseen, edellämme kulkenut neuvolatäti näytti penkillä istuvaa nallea vähän kuin lohdutukseksi, että "Katsopas kun nallekin on tullut neuvolaan ja odottaa tuossa omaa vuoroaan." ja Touhuhäärä siinä ohikulkiessaan sanoi lohdutukseksi nallelle; "Ei mitään hätää." :)

Juttelimme kuulumisiamme ja keskustelimme perheemme asioista. Nyt on taas hiukan haastavampaa aikaa kun isimies on sairaslomalla, mutta toivotaan että kaikki selviää ja hän saa tarvitsemansa avun. Kuluttavaahan se tämmöinen nyt on, mutta minkäs tässä voi. Päivä ja hetki kerrallaan, kun en oikein muutakaan jaksa enkä voi.

Touhuhäärä näytti neuvolatädille kuinka osaa potkaista palloa, ja rakenteli eri muotoisista palikoista tornia, silitteli lelukoiraa ja katseli kaappien oviin kiinnitettyjä lasten tekemiä piirroksia ja höpötteli niistä jotakin.

Juttelimme että tyttö syö itse, ja pukee useimmiten itse, joissakin vaatteissa tarvitsee hiukan apua. Tunnistaa ja osaa nimetä väreistä punaisen, sinisen, keltaisen, vihreän, oranssin ja mustan. Neuvolatäti oli tuosta aika vaikuttunut ja kertoi että vasta 4-vuotis-neuvolassa heillä pitää osata tunnistaa ja nimetä kolme eri väriä. Hän kehui että on hienoa että jo nyt kiinnostaa niin monet eri asiat, ja että meillä on ihana, hienosti kehittynyt tyttö. Motoriset ja kielelliset taidot ovat hänellä oikein hyvät. Juttelee paljon, joskus viiden tai kuudenkin sanan lauseita, ja ymmärtää hienosti puhetta. On hyväntuulisen ja tyytyväisen oloinen, ja hyvässä vuorovaikutuksessa oleva reipas pieni tyttö. Hyppii, juoksee ja kiipeää.

Saimme vanhempina myös kehuja kun olemme antaneet lapsen pienestä asti harjoitella taitojaan ja rohkaisseet siinä, emmekä suojelleet liikaa ettei saa kiivetä ja tutkia.
Kasvatamme järkevästi ja johdonmukaisesti, ja yhdessä sovituin säännöin ja menetelmin. Lapsi huomioidaan kaikessa ja asiat hoidetaan huomioiden lapsen tunteet ja ikätaso, ja häntä ja hänen tunteitaan ja ajatuksiaan kunnioitetaan.
Niin se on meillä kyllä mennyt jo odotusajasta asti. Lapsi on aina ollut kaikessa tärkein ja ensimmäisellä sijalla.

Jäi niin hyvä mieli kun ammattilainen näkee tapamme toimia hyväksi ja kehuu että lapsen nopea ja hyvä kehitys ei tule tyhjästä, vaan siitä saa vanhempana onnitella itseään onnistuneesta työstä.

:) Neuvolaan mennessä itketti tytärtä, sieltä lähtiessä äitiä.
Kyllähän sen tiesi että meillä on kaikki hyvin, mutta oli ihana ja lohdullinen kuulla, että joku ammattilainen on asioista samaa mieltä, ja kehuu kasvatustamme.

<3

Reissu pitkän matkan taa.

Aikaisin aamulla pikkukaupungin linja-autoasema näyttää melko autiolta.

Ja pimeältä.

Lähdimme koko perhe käymään päivän reissussa taittaen matkat bussilla.

Itselleni on tosi mukava välillä päästä käymään hiukan kauempanakin, 

yleensä kun arki rajoittuu kodin ja leikkipuistojen välille, 

ja toisinaan muutamien ystäväperheiden kanssa vietettyyn aikaan. 

Ja varsinkin kun tuo bussilla kulkeminen sujuu melko kivasti Touhuhäärättäreltäkin,

niin matkaan on mukava lähteä. 

Toki siinä saa äiti olla melko luova, jotta keksii pitkälle matkalle 

muutakin mukavaa puuhaa pelkkien välipalojen syömisen lisäksi.

Touhuhäärätär odotteli vauvanukke toisessa 

ja kissa toisessa kainalossa bussin kyytiin pääsyä.

Bussimatkalla nautittiin vähän välipalaa vauvanuken kanssa.

Piirtelyt, värittelyt ja tarrakirjat on myös mieluista ajanvietettä.

Perillä olikin melkoinen yllätys, ihania hevosia!

Lisäksi nähtiin myös hauska aasi.

Sen kanssa oli niin hurjan hauskaa, että aitaukseen olisi halunnut itsekin.

Yrityksen puutteesta se ei ainakaan jäänyt kiinni,

 ettei sinne sitten kuitenkaan päässyt.

Yllätykset vaan jatkuivat kun hevosten ja aasin lisäksi löytyi vielä lampaitakin!

Lammasaitauksen vierellä käytiin mielenkiintoinen 

ja sydäntäni sykähdyttänyt keskustelu lampaiden hoitajan kanssa.

Hän oli hieman iäkkäämpi nainen, hyvin mukava, rauhallinen ja ystävällinen. 

Hän seurasi aikansa meitä ja muita lapsiperheitä, ja kysyi sitten jonkin ajan kuluttua Touhuhäärättären ikää. Kun vastasin, että vuosi ja 10kk, hänellä kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä, ja hän sanoi vain; "Vasta!" Kommentoin siinä että juu-u, hän on melko topakka tapaus, niin nainen vastasi että "Olen tässä katsellut ihan samaa. Ikäisekseen kovin reipas ja toimelias. Luulin vanhemmaksi. Hänestä näkee, että hän pitää paljon eläimistä, ja että hänen kanssaan leikitään ja keskustellaan paljon. Hän niin rohkeasti menee lähelle katsomaan ja silittää hellästi. Moni saattaa vain katsella kauempaa ja haluta sitten lähteä pois. Hän tarkkailee ja seuraa niiden touhuja ja juttelee paljon."

Olin jo tässä vaiheessa vähän häkeltynyt ja liikuttunut, mutta sain aikaan hymyn ja kiitoksen, ja kerroin että pienestä asti hän on ollut koko ajan mukanani kaikessa touhussa auttamassa, siitäkin huolimatta, että kaikki vie moninkertaisen ajan siihen nähden, että sen tekisi yksin.

Seuraavaksi tuo nainen saikin sanomisillaan liikutuksen kyyneleet silmiini.

"Te ette taida pitää puhelimia tai muita sellaisia laitteita hänen kanssaan? Teistä huomaa sen, että keskitytte hänen seurassaan olemiseen, ettekä puhelimiin. Tässä huomaa niin hyvin sen eron, kun seuraan joka päivä useita tunteja eri lapsia ja heidän vanhempiaan. Niin moni vanhempi menettää lapsen innostuksen ja vanhempaansa katsovat hymyilevät kasvot, koska itse kulkee vain silmät kiinni puhelimessa. Hän jakaa intonsa teidän kanssa." 

Vedet silmissä kiitin ja sanoin että on ihana kuulla että sen huomaa joku joka ei edes meitä tunne, ja kerroin että olemme halunneet tietoisesti käyttää puhelimia ja koneita sitten kun hän on nukkumassa. Joskus on tilanteita että on pakko vaikka hoitaa jotakin tärkeitä ja kiireellisiä asioita, mutta kiinnitämme huomiota siihen, että päivittäin sen huomion saisi lapsi, eikä puhelin. 

Keskustelimme vielä jonkin aikaa, ja tuo nainen oli kovin hyvillään siitä kun Touhuhäärätär on pienestä asti päässyt tutustumaan eläimiin ja luontoon, ja sanoi tuntevansa vähän jopa surua siitä miten vieraantuneita luonnosta nykyään ollaan. Harva käy metsässä ja kerää marjoja ja sieniä, tai vain kulkee katsomassa mitä siellä on tai tunnistaa kasveja. 

Niinpä, aasiaitauksella totesimme sen itsekin kun kuulimme seuraavan keskustelun;

"Äiti, onko toi aasi?"

"Tuo otus vähän ehkä näytää aasilta, 

mutta tämä kyltti tässä kyllä sanoo että poneja siellä aitauksessa pidetään." 

Hohhoijjaa.

Keskustelusta tuon naisen kanssa jäi hyvä mieli, uskon että pitkäksi aikaa.

Ja tuon pikkuisen häärääjän into ja riemu niistä eläimistä. 

"Äiti! Hampaita. Häittää." (Lampaita. Silittää.)

Touhuhäärätär on kertonut tuosta reissusta niin kovin innoisaan 

lähes kaikille jotka jaksavat kuunnella. :)

Välillä käytiin syömässä.

Kun niitä vessaselfieitä kuulemma pruukataan ottaa, niin nappasin minäkin sitten yhden. 

Mutta vain häärätärestä.

Kotimatkalla oli kiva katsella isimiehen kanssa bussin ikkunasta näkymiä.

Pimeäkin siinä ehti tulla, mutta hymy ja hyvä tuuli säilyi koko reissun ajan, 

meillä kaikilla kolmella.

Sisustusunelmia. Fiiliksiä. Hetkiä.

Mitä ajatuksia sulle tulee mieleen kun katsot näitä kuvia?

Mulle pasahti päähä kaikenlaista.

Jotakin valmista.

Paljon kesken.

Sisustusunelmia.

Sisustussuunnitelmia.

Sisustusta.

Toteutuneitakin unelmia.