lauantai 13. helmikuuta 2016

Vauvavuosi jäi taa


Niin älyttömältä kuin se tuntuukin, meidän pienestä vauvasta on kasvanut jo iso tyttö. 
Olimme 1-vuotis neuvolassa, ja rokotuksien tuomasta harmistuksesta huolimatta minulle jäi käynnistä erittäin hyvä mieli. Saimme tytön kanssa kehuja kumpikin. Sitä kun aina välillä kipuilee itsensä ja oman äitiytensä kanssa ja miettii omaa riittämättömyyttään, on ihan valtavan ihanaa ja lohdullista saada kuulla jotakin niin kaunista omasta toiminnastaan.

Vastaanotolla tyttö vierasti kovasti ja oli hetkittäin vähän itkuinen. Hän istui sylissäni puristaen tiukasti käsissään omaa nukke-vauvaansa, rakkainta leluaan joka kulkee mukana kaikkialle, ja joka nukkuu vieressä kaikki yöt. Välillä pikkuneiti katseli kasvojani, ja kääntyi halaamaan ja pussaamaan minua. Itselleni nousi kyyneleet silmiin liikutuksesta neuvolatädin sanoista; "Sulla on tosi lämmin ja hellä suhde tytön kanssa. On hirmu harvinaista, että noin pienellä on jo noin voimakas hoivavietti." 
Tuohan oli mulle kuin kruunu päähän! Kaiken tän kivun, väsymyksen, kiireen ja ärtymyksen keskellä on välillä niin sumun sisällä, ja sitten joku sanoo jotai pientä joka sopii juuri siihen tyhjään koloon sydämessä. Siihen joka jäi syyllisyydestä kun migreenissä nälkäisenä ja väsyneenä hermostuin lapsen itkuun ja kitinään kun koitin kovasti särkevien käsieni kanssa tehdä ruokaa ja hän roikkui kiinni jalassani haluten syliini, siihen kuumien kattiloiden sekamelskaan. 

Tytön liikkumista ja ketteryyttä kehuttiin, samoin sitä miten hän ymmärtää paljon asioita ja on hienosti vuorovaikutuksessa koko ajan. Kooltaan hän on sopusuhtainen ja kasvu on oikein hyvää. Päivärytmiämme ja rutiinejamme, sekä tapojamme toimia pidettiin järkevinä, hyvinä ja selkeinä.

Vaikka olen välillä ollut (ja toisinaan olen edelleen) todella väsynyt ja huonossa kunnossa särkyjeni ja kipujeni, sekä kohtausten vuoksi, on juuri tämä aika, nämä päivät ja hetket kuitenkin ylivoimaisesti tärkeimpiä ja rakkaimpia minulle. Koen olevani vahvasti ensisijaisesti äiti, täyttäähän tuo pieni tyttö koko maailmani, joka ikisen päivän ja kaikki hetket siinä, suurimman osan ajasta kun olemme kuitenkin kaksin. Silti olen lisäksi paljon muutakin, ja ainakin yritän kovasti olla edes lähes saman verran myöskin vaimo. Vaikka yhteistä kahdenkeskeistä aikaa meillä isimiehen kanssa ei juuri ole, on tämä yhteinen arki kolmistaan juuri sitä mitä eniten haluan. 
Äitinä ja vaimona olemisen lisäksi olen ystävä. Joillekin enemmän kuin toisille, mutta tärkeimmille ja läheisimmille aina. Vaikka välillä ne jokaisen omat kiireet ja ihan vaan elämän arki pitkine välimatkoineen vaikuttaa niin paljon, ettemme ehdi nähdä usein, tai edes soitella tai lähettää viestejä... ("En pystyny vastaamaan ku olin just syöttämässä, ja en saanu sua kiinni nyt kun soitin takaisin, ollaankohan teillä just lähdössä ulkoileen vaiko jo päiväunilla..? Soitellaan vaikka tossa... No joskus. :) Ootte rakkaita.") ...Kuitenkin siellä linjan toisessa päässä tiedetään ne samat väsymykset ja koetaan niitä samoja huolia lapsen puolesta. Osa näistä lähemmistä ystävistäni ei ole itse vanhempia, ja mielestäni se on hyvä niin. Haluan välillä kuulla ja jutella muustakin kuin vain vauvavauvavauva-asioista, niistä kun puhutaan luonnollisesti jo vertaistuen vuoksi niiden toisten äityleiden kanssa. 
En ole halunnut upota vauva-kuplaan, vaikka se mielestäni onkin melkoisen luonnollista tuoreelle äidille jolla ei ole arjessa muuta kuin vauva ja kodin seinät siinä ympärillä, kun se puolisokin on jo isyyslomansa pitänyt ja äiti on vaan kotosalla kaksin vauvan kanssa. Toki silti viikoittain meillä on vauva-kahvilan merkeissä ohjelmaa ja ystävät kutsuvat meitä käymään kylään ja me kutsumme ystäviä meille. Ja mikäli lapsettomia ystäviäni on uskominen, en sinne vauvakuplaan joutunutkaan, vaan kanssani on raskausaikana ja vauvan synnyttyä pystynyt keskustelemaan samalla tavalla kaikista asioista kuin aina aiemminkin. 
Kerroimme raskaudesta vain hyvin harvoille, niille jotka koin itselleni tärkeämmiksi ja läheisemmiksi kuin jotkut toiset. Pelko siitä, että jotakin vakavaa tapahtuu eikä vauvaa tulekaan, oli niin voimakas, että halusimme isimiehen kanssa mahdollisimman harvan tietävän. Kerroimme niille joiden kanssa kuvittelin pystyväni keskustelemaan myös siitä mikäli jotakin kamalaa olisikin tapahtunut, raskaus kun oli riskiraskaus rajujen kohtausteni vuoksi. 

Harmitti, ja olin todella pettynyt kun sain tietää, että kaikki eivät kunnioittaneet pyyntöäni olla kertomatta raskaudestani muille, mutta minkäs sille voi. Jotkut vain ovat niin kamalan ajattelemattomia, eivätkä varmaan edes pysty kuvittelemaan itseään tilanteeseen jossa he kohtaavat ihmisiä jotka onnittelevat vauvasta ja kyselevät miten pitkällä raskaus on ja koska on laskettu aika, ja tilanne olisikin se, että jotakin todella ikävää olisi sattunut, eikä sitä vauvaa olisikaan tulossa, tai että vauvalle olisikin aiheutunut jotakin vakavia vaurioita, ja raskaana olevan mukaan tuon kyselijän ei edes pitäisi olla tietoinen koko vauvasta, kun hän ei ole itse asiasta kertonut. Vaikka olen joutunut elämässäni kokemaan kaikenlaista, on ehdottomasti surullisimpia, pelottavimpia ja järkyttävimpiä olleet ne minuutit kun on istunut sairaalan käytävällä odottamassa pääsyä ultrattavaksi tarkistamaan että vauva on edelleen hengissä. Onneksi tyttö on  nyt elävänä ja terveenä sylissämme. 
Toki ihmisten kyselyt ja onnittelut on ihan eri asia, jos vatsa on jo niin suuri, että sen selvästi huomaa. Itse en kuitenkaan ison vatsani kanssa juuri kotoa ja sairaalasta liikkunutkaan, eikä raskauttani huomannut kuin yksi vanha koulukaveri, joka oli yhtaikaa sairaalan käytävällä odottamassa pääsyä lääkärin vastaanotolle. Kun sitten myöhemmin vauvan kanssa jo päästyämme kotiin kirjoitin facebookiin pienen päivityksen asiasta, olikin monissa onnittelukommenteissa myös kirjoitettu miten tämä vauva tuli täytenä yllätyksenä ja ketään ei tiennyt siitä mitään. En ole koskaan käyttänyt facebookia juuri muuhun kuin yhteydenpitoon niiden ystävien kanssa jotka asuvat kaukana, joko toisella puolella Suomea, tai eri maassa, ja sen vuoksi en luonnollisesti halunnut sielläkään etukäteen huudella raskaudesta ja odotuksesta mitään. Jotkut käyttävät facebookia vähän kuin julkista päiväkirjaa, ja suotakoon se heille, mutta itse en ole koskaan kokenut mitään tarvetta kertoa omista asioistani niin paljoa niin monille ystäville ja tutuille jossakin "virtuaalimaailmassa". Ne ketä oikeasti elävät "lähellä ja läsnä" tietävät kyllä. Ja tätä blogia kirjoitan ja kuvitan niin, että mahdollisille ventovierailla olisin tuntematon vaikka kävelisivät vierestä ohi. Ystävät jotka tätä lukevat ja joiden kanssa harvemmin nähdään, saavat täältä seurata perheemme kuulumisia.

Kaikista uupumuksista ja kivuista huolimatta ei vain ole mitään mihin voisi edes verrata sitä kun oma rakas lapsi kietoo kätensä tiukasti kaulani ympäri ja muiskauttaa suukon poskelle, tai tulee kovalla vauhdilla minua vastaan kädet kohti kattoa ojennettuina ja riemusta hihkuen kun tulen alakerrasta takaisin yläkertaan hänen ja isin luo, tai kun hän tulee kirja käsissään luokseni ja tunkee pienen peppunsa syliini odottaen yhteistä lukuhetkeä, tai kun hän tulee isin kanssa ulkoilemasta takaisin sisälle, ja huutelee eteisestä "ÄITI!". Rakastan tuota pientä tyttöä niin valtavan paljon, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan mitä tunnen sydämessäni.

Joskus ajatus omasta ajasta kuulostaa niin valtavan ihanalta, ja kyllä, myös jokseenkin kovin kaukaiselta. Kun voisi vain istua alas ja lukea lehden, jouda kupin kuumaa kaakaota, katsoa jotakin ohjelmaa tai elokuvaa telkkarista, käydä lenkkeilemässä tai kiertelemässä kaupoissa, istua hetken tietokoneella juttelemassa facebookissa ystävän kanssa joka asuu eri puolella maapalloa, kirjoittaa tätä blogia ja lueskella toisia blogeja, neuloa sukkaa tai lapasta, ja joskus jopa ihan vaa olla ja rentoutua tekemättä yhtään mitään, mutta kun ei. Enhän pääse edes vessaan ilman että tuo iloisesti naurava tyttö olisi renkumassa ovensuussa. Päiväuniaika menee siihen kun siivoan, pesen pyykkejä, teen ruokaa ja lämmitän taloa. Sitä omaa aikaa ei ole ennen kuin illalla kun tyttö on nukahtanut sänkyynsä, ja useimmiten olen silloin jo itsekin niin väsynyt, että melko nopsasti iltapalasuttujen siivoamisten jälkeen hiipparoin suihkuun ja itsekin nukkumaan. 
Joskus viikonloppuisin jäämme isimiehen kanssa illalla istumaan sohvalle ja katselemaan telkkaria, tai vain hetkeksi joumaan kuumaa kaakaota, syömään karjalanpiirakoita ja juttelemaan. Usein ennen elokuvan lopputekstejä jompi kumpi on jo nukahtanut. 

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Nautin kun saan joka päivä koko ajan seurata vierestä miten tyttö kasvaa ja kehittyy ja oppii uutta. Minulle on annettu niin paljon enemmän kuin mitä uskalsin edes toivoa. Olen hirmu kiitollinen että saan olla juuri meidän tytön äiti. Haluan olla tässä, aina.