Pieniä sisustusjuttaja ja tuunauksia, ja jokunen ompelukoneen surrautus.

Meillä oli tänään kylässä ystäväni joka mahdollisti sen, että nyt minulla on aikaa istua alas ja jatkaa tämän kirjoittamista. Ilman sinua olisin nyt siivoamassa keittiöstä tiskejä ja raapimassa pöydästä ja matosta ruokasuttuja, sitten kodinhoitohuoneessa laittamassa pyykkejä kuivumaan, ja sen jälkeen viikkaamassa puhtaita pyykkejä olohuoneessa. Ja koska pidit seuraa pikkuneidille ja vahdit ettei hän tee tuhojaan tai satuta itseään, sain sillä aikaa jopa tehtyä hänen ruokiaan valmiiksi pakkaseen! KIITOS ihan valtavasti kun tulit ja olit, nähdään taas!

Lupailin viime postauksessa kuvapläjäytystä, 

jotenka tässäpä niitä nyt sitten satelee...

Olemme viimeisen kolmen kuukauden aikana yrittäneet saada jotakin aikaan, ja käyttää iltaisin vapaa-aikaamme hyväksi ja tehneet ja touhunneet jotain pieniä sisustusjuttuja. Päiväsaikaankin kokeiltiin tuunailla, mutta raivosta rääkyvä lapsi kainalossa päällystysmuovin asentaminen ei ollut ihan niin herkkua, että sitä viitsisi monesti kokeilla. Mieluummin pelaan varman päälle, että on edes teoreettinen mahdollisuus onnistua yrityksissä. :)

Eteisessämme lapsen lapaslaatikon virkaa on toimittanut tällainen vanha laatikosto. 

Tyyliltään ja väriltään tuo vaan ei yhtään istunut ympäristöönsä, 

jotenka pientä tuunaustahan tuo vallan huusi. 

Ja mehän isimiehen kanssa ähräsimme monta iltaa tämän parissa.

Ensin tuolle näytettiin hiukan hiekkapaperia, ja vähäsen rikottiin pintaa.

Sitten oli vuorossa illuusio glamourista kultamaalin ansiosta,

ja pitsihörselöiden asennus.

Ja ahkeraa tupsuttelua ja töpsyttelyä.

Myös vetimet meni vaihtoon, löysin kirppikseltä joskus ja ostin jemmaan, 

nyt ne oli varsin passelit tähän projektiin.

Tosin, maalit niistä poistettiin ensin. Mintunvihreä ei oikein tuntunut hyvältä ajatukselta.

Ja nyt sitten valmiina tuo laatikosto näyttää tältä.

Tässäpä sitten se "lapsen kanssa yhdessä tehty" tuunaus, koko perhe osallistui... 

(Kyllä, se oli JUST niin kauheeta!)

Ostimme tuollaista kuviokalvoa jota sitten viriteltiin vanhan kuluneen ja pinnasta pilalle menneen pöydän päällilevyyn. Hohhoijaa. Ihan kiva ja hyvä, mutta laittaminen oli ihan kamalaa. Olisi ollut riittävän haastavaa ihan kahden aikuisenkin voimin, mutta vielä kivana lisänä siinä oli sitten perheen pienimmän reipas avustus... Oli lähellä ettei isimiehen kanssa rytytty koko kalvoa polttojätteisiin ja jätetty tätä tuunausprojektia sikseen.

Ensinnäkin tuon kuvion kohdistaminen seuraavan vuodan kanssa oli ihan mahdottoman hankalaa.

Toiseksi sinne kalvon ja pöytälevyn väliin veden pruiskuttelu, ja kalvon asettelu kohdilleen ennen kuin vesi kuivuu ja haihtuu ja hivenen vinoon menevän kuvion vuoksi vuodan irtirepäisy ja uudelleenasettelu-yritys... AAAAARGH!

Kolmanneksi kalvossa oleva valmistusvirhe, jonka vuoksi kuvion kohdistus vuotien reunoista oli mahdotonta. Onneksi keksimme laittaa sitä reilusti päällekäin reunoista, ohjeen 2mm:n sijaan. 

Neljänneksi lapsi joka halusi koko ajan päästä räpiköimään kalvoa tai istua sylissä.

No mutta, vaikeuksien kautta voittoon. Nyt se on valmis, ja tykkään kovasti.

En kylläkään niin kovasti, 

että koskaan alkaisin tohottaa mitään vastaavaa touhua. :D 

Koulukirjojen päällystäminen on sitten seuraava vastaava urakka johon rupean...

Piti käydä räpsäsemässä uudet kuvatkin kun aurinko niin ihanasti paistelee. :)

Olemme etsineet keittiöön hyllyä, mutta missään ei oikein ole osunut silmiin kivaa ja sopivaa. 

Noh, kuinkas muutenkaan kun itse tekemään...

Ostimme tuollaiset kulmaraudat, ja saimme valita sopivan kokoisia ja näköisiä vanhoja lautoja isäni lapsuudenkodin varastosta. Siinä se sitten oli, seinässä valmiina, niin vähällä vaivalla.

Tästä nimenomaisesta menninkäisherrasta tätini joskus sanoi;
"Se on ihan ku Aaltosen Remu!" 

Todellakin, yhdennäköisyys on huomattava! :)

Keijukainen kiipeilee tikkaillaan ja hoitaa kasvit, ja menninkäisjoukkio avustaa.

Kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. :D

Pitipä tuostakin muutama "päivitysräpsy" napata.

Myös olohuoneen puolelle olen halunnut pari hyllyä. Toisen ihan koristeeksi joillekin esineille, 

mutta toisen jotenkin isomman, johon voisi laittaa valokuvakansiot. 

Yllättäen taas ei kauppojen hyllyt paljolti aiheuttaneet toivomiamme reaktioita, 

jotenka itsehän nuokin piti tehdä. Saatiin sellaiset kun haluttiin! :D

Toinen tehtiin samanlainen kuin keittiöön. Isompi tosin, pidempi ja leveämpi, 

mutta siis samalla idealla.

Tässä hylly kokonaan näkyvissä. Halusimme tuon toisen reunan jättää tuollaiseksi, 

on jotenkin kivan persoonallisen näköinen. Yhtä vinksallaan kun kotimme muutenkin. :)

Hiukan tuossa näkyy myös uusia kattopaneeleita, joita isimies on kovalla urakoinnilla apumiehen kanssa pläikinyt kattoon kiinni. Suuri kiitos pikkuveljelleni, ilman apuasi olisi tuokin projekti vasta alkutekijöissään.

Mutta niin, se toinen hylly. Tai oikeammin NE toiset hyllyt.

Olkkariin halusin myös sellaisen hyllyn jossa voisi säilyttää valokuvakansioitamme. 

Piti olla hiukan reilumpaa kokoo, mutta myös jotakin sellaista kivaa persoonallisuutta.

Siitä se sitten lähti, parit taulun kehykset, ja isimies teki niihin sopivat "laatikot".

NO NYT ON!
 

 

 

Ollaan tosi tyytyväisiä, tuli kivan näköset. Ja jäi jopa vielä hiukan tilaa uusillekin kansioille.

Pikkuneiti sai myös hyllyt huoneeseensa. Jyskissä oli tarjouksessa tuollaiset kuusikulma-hyllyt,
ja ruiskumaalauskäsittelyn jälkeen ne saatiin paikoilleen.

Kuten viimeksi mainitsinkin, olen yrittänyt viettää aikaani ompelukoneen vieressä.
Kun siinä saa riittävän pitkään ährätä ilman häiriöitä, tulee joskus jotakin valmistakin!

Pikkuneiti sai uudet leggarit. Kangas löytyi joskus kirpparilta.

 

 

Ja joskus, ihan vahingossa, menee aivan nappiin.
Ilman mitään kohdistuksia osui mopopoika kohdilleen tähän etupuolen keskisaumaan! :)

Lisäksi tuli tarve kunnollisille ruokalapuille. Onhan noita vino pino, joitakin saatuja, uusina tilattuja ja kirppiksiltäkin ostettuja. Mutta kun joko on jääneet liian pieniksi, ei ole taskua, tai kiinnitystarrat eivät pysy kiinni kun ovat liian lyhyet. Niitä tuunailinkin ompelemalla lisätarrat, mutta ajattelin, että niitä olisi hyvä olla lisää. Aina isimiehen ollessa kotona neidin seurana, sain ährätä ja neuloa lisää. 

Sopivat kankaat löytyivät omasta takaa. Pohjaksi ja taskuun vanhaa vettähylkivää pöytäliinakangasta, ja taskun koristekankaaksi, ja vinokanttinauhaksi ylijäämät lakanasta jonka ompelin pienempään kokoon neitiä varten. Nämät kahdeksan ruokalappua olen saanut nyt muutaman viikon ahkeroinnin aikana tehtyä.

Taskun reunassa on tuollaista koristeommelta. (Jota siis ompelukone osaa tehdä)

Ja sitä vinokanttinauhan määrää! Sen valmiiksitekemiseen varmasti meni suurin osa ajasta!
Sitä silittämisen ja leikkaamisen määrää! Olisi pitänyt oikein mitata montako metriä tuli tuotakin tehtyä. Helpommalla olisi toki päässyt kun olisi ostanut valmiina, mutta säästyipä rahaa kun sain kaikki tarveaineet jo kotoa valmiina löytyvistä materiaaleista.

 

Olen kyllä ihan tyytyväinen valmiisiin ruokalappuihin, on ollut hyviä käytössä, eivätkä ole menneet pesussa miksikään. Ja serkkukin kehui kivan värikkäiksi. :)

 

Hei waaaau, tällä kertaa ehdin ja jaksoin istua tässä niin pitkään, että tämä postaus tuli ihan valmiiksi asti, eikä mennyt kuin hiukan reilu puoli tuntia! Enempää ei sen puoleen pää kestäkään ilman migreeniä, jotenka tähän kohtaan on oikein hyvä lopettaa.

Hyvää syksyn jatkoa!

8 kk neuvolassa

Mihin kummaan tää aika oikeen menee! Pikkuneiti vaan kasvaa ja kehittyy, ja silti musta edelleen tuntuu ettei synnytyksestä olisi kovinkaan kauaa.

Käytiin tosiaan pari viikkoa sitten lääkärissä 8kk-tarkistuksessa neidin kanssa. Oltiin kumpikin kipeinä, mutta voidaan jo paremmin. Lääkärintarkastuksesta jäi niin valtavan hyvä mieli, että hymyilyttää varmaan vielä pitkään.

Lääkäri tutki tytön ja keskustelimme eri kehitysvaiheista, sekä arjestamme ja toimintatavoistamme kotona. Tyttö "juttelee" ja hymyilee ja nauraa usein, tutkii innostuneena ja rohkeasti ympäristöään, osoittaa hellyyttä, vierastaa, istuu tukevasti itse ja ottaa vastaan kallistettaessa, konttaa, nousee itse tukea vasten seisomaan, on puskenut pari "tirsua" alaleukaansa, nukkuu pääsääntöisesti kokonaiset yöunet, nukahtaa useimmiten itse, syö itse sormiruokia, harjoittelee "huomaamattaan puolivahingossa" pinsettiotetta...

Sekä lääkäri, että hoitaja kiinnittivät huomiota, kun tyttö niin tarkasti katselee ja tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä. Lääkäri sanoi neidin katsovan suoraan silmiin, hymyilevän paljon, olevan motorisesti niin hyvin kehittynyt eri osa-alueilla, että hän uskoo tytön kävelevän ennen yhden vuoden ikää, ääntelykategorian olevan todella laaja ja hänen olevan poikkeuksellisen hienosti jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kerroin, että meillä kotona aikuisilla on sellainen sääntö, ettemme juurikaan käytä kännyköitä tai tietokonetta tytön nähden. Puhelimeni onkin aina äänettömällä, osittain siksi, että vähintäänkin juuri silloin joku soittaa tai lähettää viestiä, kun yritän lasta nukuttaa. Kuitenkin suurempi syy on se, että MIKÄÄN viesti tai puhelu ei ole niin tärkeä, että soisin lapseni kokevan sen rinnalla itsensä tuota "taikakapulaa" vähempiarvoiseksi. Läppäri onkin omassa pussissaan laatikossa, ja se kaivetaan sieltä esiin tarpeen mukaan kun tyttö on jo nukkumassa, ehkäpä noin kerran tai kaksi kahden viikon sisään. Meillähän ei ole edes tilaa, eikä oikeastaan kyllä tarvettakaan tietokonepöydälle yläkerrassa. Yleensä iltaisin saatuani siivottua lapsen iltapala-jutut pois ja syötyä itse oman iltapalani, en jaksa jäädä valvomaan vaan olen niin väsynyt, että suuntaan itsekin nukkumaan.

Lääkäri ja hoitaja uskoivat tämän "kännykättömyyden" vaikuttaneen tytön vuorovaikutustaitojen kehityksessä. Varmastikin, kai siitä on tehty ihan tutkimuksiakin. Onhan sillä valtava merkitys kun lapsi ei joudu pettymään yrittäessään kommunikoida. Meillä kännykät tai tietokone ei ole keskeyttämässä vuorovaikutustilannetta, tai estämässä sen syntymistä. Vanhemmalta menisi lapsen eleet ja ilmeet ohi kun olisi nenä näytössä kiinni, ja lapselle jäisi toistuvasti kokemus, että hän häviää sille kännykälle, että se on häntä tärkeämpi. Olenhan minä joskus joutunut tietokoneella laskuja maksamaan niin, että tyttö on häärinyt jaloissani, mutta pääsääntöisesti koitan hoitaa tarpeelliset asiat silloin kun tyttö nukkuu. Mikäli koitan päiväsaikaan johonkin suuntaan soitella, hoidan sen vaunuttelulenkin yhteydessä. Melkein se on ainoita hetkiä päivässä kun on kädet vapaana, heh-heh. ;) Ja eihän minulla vain yksinkertaisesti ole aikaa, tai edes halua notkua tietokoneella, tai plarata kännykkää, ainoa "vapaa-aika" päivästä on kun neiti nukkuu, ja sekin aika menee laittaessa ruokaa, pyykkejä, tiskejä... Mikäli noiden puuhien jälkeen neiti jatkaa uniaan, löytyy remontoitavasta talosta aina jotakin "saarkaa kynnettäväksi" sekä sisältä, että ulkoa. Nyt toipilaana olen koittanut viettää aikaa ompelukoneen vierellä, mutta kovin lyhyiksihän nuo omat hetket jäävät. Useimmiten kun se menee niin päin, etten ole ehtinyt kun tiskata neidin käyttämät astiat, pestä pöydän ja syöttötuolin, heittää ohimennen äkkiä jotakin omaan suuhunu, koota kuivat pyykit olkkarin sohvalle odottelemaan että jossakin välissä ehdin ne viikata kaappeihin, levittää puhtaat pyykit kuivumaan, ja aloitella ruuan laittoa, niin neiti jo herää. Sitä se nyt vaan on tällä hetkellä, ei omaa aikaa. Toisten on sitä ollut ihan mahdotonta ymmärtää, mutta ehkäpä heillä ei olekaan kokemusta lapsiperheen arjesta, tai vuorotyöstä, saati niiden sovittamisesta yhteen.

Olemme isimiehen kanssa halunneet alusta asti myös ruokapöydässä olevan ruokarauha, jolloin siinä ei lueta lehtiä tai kirjoja, eikä selailla puhelinta, ei lapset eikä aikuiset. Kuuluuhan se hyviin tapoihinkin.

Toki tytön kanssa on tarkoitus myös harjoitella kännykän/tietokoneen/netin käyttöä, ihan koska se nyt on nykyaikaa. Kuitenkin pidän tärkeänä, että lapsi osaa kirjoittaa ja leikata. Ollessani töissä koulussa huomasi kyllä miten nuo taidot ovat lapsilla yleisestiottaen huonontuneet. Niin paljon nykyään lapset (ja varmasti myös monet aikuiset) viettävät aikaansa kännyköiden ja tietokoneiden parissa, enää ei niin välitetä piirtää tai kirjoitella kirjeitä. Mitenkähän moni antaa tabletti-/ tietokonepelien sijaan lapselle väritys- tai tehtäväkirjoja? Kyllä kyllä, kehitys kehittyy ja varmasti jonkun mielestä on ihan kivikautista ajatella näin. Noh, kukin vanhempi varmasti (toivottavasti) tekee kuten parhaaksi näkee, eikä se tee toisesta kasvattajasta yhtään sen huonompaa tai parempaa. Turhan usein kuitenkin liikenteessä näkee nuoria jotka tuijottelevat kännyköitään. Puhumattakaan somen käytöstä. Moni nuori ei varmastikaan ymmärrä niitä riskejä ja vaaroja mitä se pitää sisällään. Itse koen kyllä olevani tämän ikäisenä jo vähäsen "kelkasta tippunut", mutta tiedostavani kuitenkin miten siihen pitää suhtautua. Ja ylipäätään internetin käyttöön.

Lääkäri kehui vuorokausirytmiämme, ja sanoi sen olevan erittäin hieno asia, että tyttö nukkuu jo pitkät yöunet ilman heräämisiä. Voi miten yhtä mieltä olenkaan! Kun on puolen vuoden ajan herännyt jokikinen yö monta kertaa yössä syöttämään vauvaa, nukkunut pisimmillään kolme ja puoli tuntia ja lyhimmillään vartin ennen seuraavaa herätystä, ja valvonut välissä puolesta tunnista kolmeen tuntiin ennen kuin on päässyt takaisin yrittämään nukkumista, niin kyllähän siinä tosiaan alkaa hiukan väsyä. Eräs ystävä sanoi niin kiteyttävästi, että ihmisten kanssa keskustellessa omasta uupumisestaan ja siitä valvomisen määrästä, huomaa kyllä hyvin ketkä ovat aina saaneet nukkua yönsä rauhassa, tai kenen ei ole tarvinnut tehdä vuorotyötä tai valvoa. Joillakin kun ei vain ole mitään käsitystä mitä se on. Noooh, sanottakoon nyt vain, että tuskin valvottamista ihan heppoisin perustein pidetään yhtenä rajuimmista kidutusmuodoista. Ja onhan univajeen todettu aiheuttavan mm. sydän- ja verisuonitauteja, aikuisiän diabetesta, ja masennusta. Ihan fakta on myös se, että eihän se ole mitenkään mahdollista saada koskaan nukuttua takaisin noita puolen vuoden ajan kertyneitä univelkoja. Vaikka onneksi tätä nykyä saan useimmiten nukkua hyvät unet, (lukuunottamatta hampaiden puhkeamisen aiheuttamia yöheräilyjä ja -valvomisia) niin harvemmin sitä silti virkeänä herää. Mutta jokaiseen päivään herään sydän täynnä kiitollisuutta noista kahdesta rakkaimmasta, ihanasta aviomiehestä, ja ihanasta tyttärestä, joka on aamuisin jo "vastassa", pinnasänkynsä laitaa vasten seisomassa. Olemme heti halunneet yrittää auttaa vauvan vuorokausirytmin kehittymisessä, ja järjestäneet arjen asioita niin, että rytmi selkiytyisi, ja tietyt rutiinit seuraavat samanlaisina päivästä toiseen. Nähtävästi siitä sitten on ollut jotakin apua, vauvat kun kuitenkin syntyvät ilman vuorokausirytmiä.

Eräs ystäväni kertoi miten hänen anoppinsa oli sanonut ettei lapsen kanssa tarvitse koko aikaa olla, vaan voi siinä samalla puuhailla omiaan ja tehdä kotitöitä kun lapsi leikkii omiaan. Joo-oh. Varmaankin sitten siinä vaiheessa, kun lapsi on jo sen verran isompi ettei ole niin kiinni äidissään ettei äiti voi mennä vessaan yksin tai edes eri huoneeseen kun lapsi ahdistuu kun ei näe äitiään, tai kun ikää on vielä sen verran lisää, ettei lapsen perässä tarvitse kulkea koko aikaa vahtimassa ettei hän saa päälleen mitään tai tee mitään tuhojaan. Näiden pikkusten kanssa kun se on lähes välttämätöntä jos haluaa välttää turhat myrkytyskeskukseen soitot kun lapsi on saanut käsiinsä jotakin jota EI olisi pitänyt maistaa, tai kaatuilee ja kolhii päätään tai rikkoo jotakin... Lapsissakin kun on melkolailla eroja.

Meillä on vauvavuodesta vielä sentään muutama kuukausi jäljellä, mutta todella nopeasti aika on mennyt! Ikävää kun kivut ja säryt ovat rokottaneet oman osansa, ja jo raskausaika oli niin vaarallinen, sekä lähipiirin vakavat sairaudet ovat tuoneet omat varjonsa, mutta onneksi kaikki on sujunut hyvin ja olemme saaneet myös todella paljon apua. Kiitos mummille joka on aina valmiina tulemaan apuun kun tarvitsen. Ja kiitos, ettet ole koskaan kyseenalaistanut tapoja joilla toimin, tai ylipäätään mitään mitä teen tytön kanssa. Olen saanut kuulla paljon jos jonkinlaista ohjeistusta miten voisi ja miten olisi hyvä tehdä, pukeutumisesta vaipanvaihdon kautta syöttämiseen, mutta sinä et ole koskaan ohjeistanut missään. Tuli niin hyvä mieli kun sanoin sinulle asiasta, ja vastasit ettei tulisi mieleesikään neuvoa minua. Ihmetellessäni sanoit näkeväsi kaiken aikaa hyvin hoidetun ja tyytyväisen tytön jolla on kaikki asiat hyvin, jonka äiti on tehnyt vuosikausia töitä hoitaen toisten lapsia. Olit vakuuttunut, että omastani pidän vähintäänkin yhtä hyvää huolta kuin hoitamistani lapsista ja oppilaista. Kiitos! Voi kunpa osaisin samalla tavalla toimia itse jos jonakin päivänä oma tyttäreni saa lapsen. En tyrkyttäisi omia tietojani ja taitojani, vaan seuraisin sivusta onnellisena mummina. No, ainakin tähän asti olen kaikille neuvoa kysyneillekin sanonut, että kysyä saa mitä vaan, ja kaikessa neuvon missä osaan, mutta en voi sanoa mikä on se oikea tapa, voin vain kertoa miten itse toimin.


Jollakin tasolla tässä kaiken aikaa on ollut hyvin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta on ihanaa saada seurata ja nähdä miten oma tytär kasvaa ja kehittyy, ja oppii koko ajan uutta, miten jokainen kehitysvaihe tullessaan on aina se kaikkein ihanin. Toisaalta hänet haluaisi pitää sylissään suojassa kaikelta aina, juuri tuollaisena pienenä.



Tällä kertaa pelkkää tekstiä, mutta seuraavassa postauksessa sitten kuvapläjäytystä. Ainaisesta kiireestä ja väsymyksestä huolimatta täällä on saatu sentään hiukan jotakin aikaan. :)