Tähän vuoteen on mahtunut niin käsittämättömän paljon. Niin hyvässä kuin pahassakin, mutta pahassa ihan liiankin kanssa. Jo raskausaikana oli itse raskauteen liittyviä tilanteita jotka aiheuttivat koko raskausajalle huolta ja pelkoa, mutta onneksi kaikki kuitenkin sujui lopulta hyvin ja saimme syliimme elävän ja terveen lapsen.
Ympärillämme on tapahtunut erittäin paljon ikäviä asioita läheisillemme ja ystävillemme. En halua tässä sen enempää kertoa ja avata toisten ihmisten asioita, mutta voin sanoa että niin lyhyen ajan sisään on mahtunut niin monta järkytystä, ettei edellisestä ole vielä ehtinyt toipua, tai käsitellä ja käydä sitä läpi, kun on jo tullut uusia ikävyyksiä.
Kun elämä täyttyy kahden lapsen hoidosta ja kotitöistä, on jokainen päivä niin täynnä tohinaa, ettei aikaa juuri muuhun jää. Ainakaan minulla. Toki varmasti riippuu paljon miten ketäkin elämäänsä elää, mutta itselläni hennoo olla niin, ettei sitä omaa aikaa juuri ole. Vaikka monessa työssä pääsee varmasti helpommalla kuin kotiäitinä, nii olen onnellinen ja kiitollinen kun olen saanut olla nämä ajat lasten kanssa kotona. Mitään muuta työtä en kuitenkaan niin mielelläni tekisi kuin tätä. Aika lentää ja lapset kasvavat niin nopeasti, että nämä vuodet ovat kuitenkin ihan liian äkkiä jo ohitse.
Kävimme juuri tänään 1-vuotis neuvolassa. Oli mukava kuulla kaiken olevan erinomaisesti neuvolatädinkin mielestä. Tomera 1-vuotiaamme sai kehuja hyväntuulisuudestaan, rohkeudestaan ja sosiaalisuudestaan, sekä liikunnallisen ja kielellisen kehityksensä tasosta. Käsittämätöntä että vauvavuosi on ohitse. On ollut ihanaa saada seurata miten oma pieni rakkaamme on kasvanut ja kehittynyt, oppinut uutta. Parasta kaikessa on ollut nähdä vierestä miten sisarusten välinen suhde on kehittynyt. Ihanimpia hetkiä on ne, kun he kahdestaan nauraa kikattavat jotakin, eikä minulla tai isimiehellä ole siihen mitään osaa eikä arpaa.
Keskustelimme hiljattain erään äitiystäväni kanssa siitä miten sitä äitinä kokee huonoa omaatuntoa ja mitälie syyllisyyksiä niin hölmöistä asioista. Kun esikoisen kanssa ehti niin paljon enemmän kaikkea mitä kuopuksen kanssa. Kun kummallekin lapselleen haluaisi tarjota sen aivan kaiken saman, tasa-arvoisesti ihan joka asiassa. Silti esikoisen vauva-aika on ollut niin erilaista mitä kuopuksen. Vaikken voisi olla tämän onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että meillä on nyt kaksi lasta, niin kuitenkin hetkittäin kaipaan myös niitä hetkiä kun esikoinen oli pieni, ja touhusimme kahdestaan kaikenlaista. Haluaisin huomioida häntä enemmän, viettää hänen kanssaan aikaa enemmän kaksin. Ja sama juttu myös kuopuksen kanssa. Haluaisin hänenkin kanssaan kahdenkeskeistä aikaa. Silti mieluiten teemme jotakin yhdessä koko perhe, ja uskon että siitä varmastikin kaikki myös eniten nauttivat.
Olen pitänyt tietoista (ja välillä ihan vaan voimavaroista ja ajanpuutteestakin johtuvaa) taukoa blogista, mutta yritän tässä hiljalleen taas palailla uusien postausten myötä kun ehdin ja jaksan. Säännöllisen epäsäännöllisesti kuitenkin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti